I don't know what to think anymore

Otan kaapista kasvisliemikuution ja jään tuijottamaan sitä.

Miten jokin pieni asia voikaan muistuttaa jostain menneestä niin kovasti

miten jokin pieni asia voi saada ihmisen kaipaamaan sairauttaan?

Silloin syömishäiriökautena mä vedin ihan vitusti kasvislientä. Otin sitä mukaan kouluunkin, en syönyt kouluruokalassa vaan skippasin ne ja hörpin meidän koulun rakennuksessa kasvislientä ja katselin sadetta.

Hassua, miten yhteen vuoteen voi nivoutua niin paljon samanaikaisesti koettua itseinhoa ja -tyytyväisyyttä.

Nyt mä aloin kaivata siihen kaikkeen takaisin, juuri kun luulin että olin päässyt siitä lopullisesti eroon. Mutta niinhän se menee, EDNOS on siitä erityisen vittumainen, että se tulee aina kausittain. Olenhan mä kolme kertaa tätä ennenkin "päättänyt parantua" mutta ne yritykset on loppuneet tähän mennessä kovin lyhyeen... Mutta nyt mä ihan oikeasti uskoin...

Haluan takaisin niihin aikoihin kun ravasin vaa'alla jokaisella vessakäynnillä. Hamstrasin thinspokuvia netistä, ajattelin vain ja ainoastaan sitä mitä sain  ja mitä en saanut syödä. 

Mutta siinä kului aika niin hyvin.

Koneella istuessa, syömishäiriödokumentteja katsoessa, laihoja ihmisiä ihaillessa, kaloritaulukoita kytätessä, ruokamääriä punnitessa...

Mä haluaisin taas laihtua.

Mutta mua pelottaa että se tuo vaan lisää tuskaa.

Alussa se aina tuntuu hyvältä, mutta kun tarpeeksi pitkään yrittää laihduttaa siinä onnistumatta, se musertaa enemmän kuin mikään muu...

I've learned to eat again

Ihan mahtavaa, pystyn tosiaan syömään jäätelöä ilman omantunnontuskia. Vaa'an heitin ulos, en edes halua tietää paljonko olen tässä lihonut... Mutta ihan sama, se on vain numero. Peilikuva nimittäin näyttää yllättävän siedettävältä. Okei, nyt tulee perus kesäkriisi käsivarsista ja masusta mutta kesällä tulee kyllä aina käveltyä niin paljon että uskoisin laihtuvani ihan vahingossakin jonkun verran... :o Tänäänkin olen ollut aamuyhdeksästä about iltakahdeksaan liikkeellä kaupungilla, psykologilla jne jne jne. :)
Käytiin rannallakin. Ihanaa nähdä kunnon vatsamakkaroita ja löllyviä reisiä ja venymisarpia melkein jokaisella ja silti huomata että niitäkin katsotaan ihaillen. :)

Olen aivan helvetin ylpeä itsestäni tän suhteen.

Välillä on ollut sellainen olo että vedän itseni ihan oikeasti kaulakiikkuun. Eilen osui yksi viilto aika lähelle valtimoa. Muuten vaaleassa avonaisessa haavassa näkyy hetken ajan tumma kohta joka sykkii  vaimeasti, ennen kuin haava täyttyy verellä...
Koitan nyt vaan hengitellä, yrittää pysyä hengissä, syödä rauhoittavia.

Dear ana and mia... I can be beautiful without you.

Vihdoinkin, tuntuu että tää paraneminen on lopullista. Sen konkretisoi jotenkin toi uusi tatuointi (ja ensimmäiseni!)... Musta-punainen perhonen ja teksti "fighter"... Symboliikan tajuaa varmaan itse kukin ihan hyvin. :D Itse asiassa siinä on itselleni melko montakin merkitystä, mutta juuri tämä syömishäiriötä vastaan tappeleminen kenties päälimmäisenä.

Olen ehkä lihonut vähän, mutta mua ei oikeastaan kiinnosta. Poikaystävä sanoo että se rakastaa mua niin kauan kun en ole sairaasti ylipainoinen. Sitä varten mun ei tarvitse laihduttaa. Sukulaiset valittaa jo että olen muka liian laiha, ja en jaksa kuunnella sitä enää. Ei kiinnosta paskaakaan katsoa peiliin, tuntuu hyvältä vaan ajatella, että ei ketään ihan tosi kiinnosta kuinka paljon mä painan, kunhan olen terveissä mitoissa.
Olen edelleen syönyt terveellisesti, kohtuullisia määriä ja vain sellaista ruokaa mistä oikeasti pidän. Ja olen oppinut olemaan laskematta kaloreita, puristelematta läskejäni, vapautumaan ja elämään jollain ihan uudella tavalla. Tuntuu hyvältä, olen ylpeä itsestäni.

Sanoo ne hc-pro anat mitä tahansa, uskon että paraneminen on mun tie, ja mä olen sata kertaa vahvempi kuin ne jotka luulee että todellinen vahvuus on sitä montako grammaa pystyy laihtumaan. Ei se ole pelkästään sitä. Se on myös sitä, että osaa olla laihtumatta, osaa ajatella terveen ihmisen järjellä. Ei siinä häiriössä kannata roikkua, se on vain kauneuden illuusio, dramatisoitu taistelu jossa ei ole voittajaa. Ei oikeasti.

Totta kai mullekin tulee hetkeni kun tunnen itseni lihavaksi, varsinkin kun iso osa kavereista on laihiksella, mutta silloin vaan haistatan mielessäni paskat muille, ja ennen kaikkea Analle ja Mialle, koska ne on takinkääntäjäystävistä pahimpia.

Hymyilevät, kuiskivat suloisia valheita kauneudesta ja tahdonvoimasta, täydellisyydestä
Sulkevat vankilaan
tuovat mukanaan aivan liikaa tuskaa sekä itselle että läheisille
pieniä ilonhetkiä, ehkä, mutta niin tuo moni muukin asia.

Mä uskallan nyt elää, särkeä sen surkean vankilan... Mä en enää pelkästään pakene sieltä, mä räjäytän sen sisältäni tuhannen kappaleiksi.
En enää ikinä tahdo turvautua siihen.

Feikkionneen.