Mutta niin se vaan menee että kurvikkaana on sata kertaa kivempaa ja helpompaa pysyä, ei turhia punnituksia ja kalorien laskemisia ja rääkkilenkkejä. Ihan tosi, musta tuntuu että olin sata kertaa onnellisempi siinä masentuneisuuden vaiheessa kun en vielä ollut oikeastaan ruokavammainen enkä vittuakaan välittänyt siitä miltä kroppani näytti. Tää helvetin pakkomielle on vaan yksi kivi kärryissä lisää, ja niissä kärryissä on jo ihan vitun tarpeeksi kiviä ilmankin tätä.
Musta tuntuu ihan oikeasti että alan taas tappelemaan tätä vastaan, ignooraamaan täysin. Syön tasan silloin kun on nälkä, en pakota itseäni syömään koska siitä tulee vaan paha olo ja mun ei varsinaisesti tarvitse lihoa... Mutta en kyllä pakota itseäni yhtään sen enempää olemaan syömättäkään. Koska siitä ei tule muuta kuin nälkä, vitutus ja turhaa stressiä. Ja sittenkin kun olisin laiha ja pikkuinen, saisin tapella kynsin ja hampain että pysyn siinä, koska mun kroppaa ei ole yksinkertaisesti tarkoitettu olemaan pikkuinen, vaan olen aina ollut tämmöinen vähän pyöreä ja kurvikas enkä mikään luuviulu.
Giving up doesn't mean you're weak. It means you're strong enough to let go.
2 kommenttia:
Niin mäkin kuvittelin. Mut siihen sopii enemmän ku nyrkki silmään, semmone sanonta...
Don't give up what you want most for what you want at the moment.
Tajusin että haluan olla laiha. Vaikka rakastankin ruokaa yli kaiken.
Sacrifice is giving up something good for something better...
On muuten oikeesti hassua, että ite pelkään lihomista yli kaiken ja haluan olla niin laiha kuin mahdollista, mutta kun mulle näytetään kaks kuvaa (esim. nämä), mun mielestä nää on molemmat yhtä kauniita. Sama juttu mun kavereiden kohdalla, tai vaikka ihan tuntemattomienkin, jotka kävelevät vastaan kadulla: pidän heitä aina paljon kauniimpina kuin itseäni, vaikka olisivatkin reippaasti ylipainoisia (mitä minä en siis ole).
Itselleni en kuitenkaan sallisi IKINÄ noita vasemmanpuoleisia mittoja ja pidän oikeanpuoleisia tavoittelemisen arvoisena. Kieroutunut mieli...
Lähetä kommentti