Söin vielä puuroa. Hyiyäk mikä fail. Mutta olen luvannut itselleni että en enää oksentele vaikka mieli tekisi ja siitä myös pidän kiinni perkele.
Äsken aloin taas miettiä asioita aivan liikaa. Itseinhossa vellomista ja viiltelyä. En vain käsitä miten P voi edelleen rakastaa mua vaikka olen tällainen outolintu. Saatananmoinen martyyri joka selittää kaiken sillä että on sairas. Saan typeriä päähänpistoja (varastelu), tuhoan itseäni lähes jokaisella mahdollisella tavalla (viiltely, syömishäiriö, tupakointi, alkoholin liikakäyttö), kärttyilen ihmisille jatkuvasti, olen pelokas ja osaan oikeasti avautua tunteistani vain kirjoittamalla, elän täysin omissa pilvilinnoissani ja harhakuvitelmissani... Kaikin puolin hankala ihminen siis. Tuntuu jatkuvasti että olen ihmisille vain taakka, että en ansaitse elää. Että muiden olisi niin paljon parempi olla jos olisin kuollut. P ja vanhemmat saavat koko ajan murehtia itsensä kipeiksi, huolestua kun jään vessaan liian pitkäksi aikaa, tai kun en saa unta viikkoon. En käsitä miten tän pahan olon ja syyllisyydentunteen saa pois.
Mä en vain näe itsessäni mitään hyvää, enkä todella käsitä miten helvetissä kukaan muukaan voisi nähdä. Oksettaa katsoa peiliin, oksettaa ajatella. Suututtaakin juuri nyt ihan kaikki. Paskamaiset ihmiset, jotka ei voi myöntää että niillä on vaan huono itsetunto. Paskamaiset ihmiset jotka ei uskalla sanoa suoraan ja silti satuttaa sanoillaan. Ihmiset, jotka sietää mua vain säälistä. Ja kenties kaikista eniten minä, koska olen juuri tuollainen itse. Vihaan ihmisissä eniten niitä piirteitä joita löydän itsestäni aina uudelleen ja uudelleen.
I just want to die.
I'm not strong enough to face the world.
I'm not sure how I'm supposed to get through the night.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti