Nii-in.
Kun kerran myöntää vanhemmilleen että viiltelee, ja myöhemmin että ei suhtaudu ruokaan ehkä ihan niin kuin pitäisi, ja että vihaa itseään sydämensä pohjasta...
Yhtäkkiä kaikki kyttää käsivarsia uusien viiltojen varalta, yhtäkkiä kaikki vahtii jokaista suupalaa, yhtäkkiä joka ikinen sukulainen kyselee olenko kunnossa ja onhan mulla pätevät terapeutit.
Tiedänhän mä, välittämistä se on eikä mitään muuta, mutta kaduttaa silti että menin kertomaan ettei kaikki ole ihan hyvin. Saisin nyt olla syömättä ihan rauhassa, kunhan salaa piilottelisin ruokaa pöytälaatikkoon ja heittäisin pois kun äiti ei olisi kotona. Syöttäisin kissalle tai jotain.
Onhan sekin tietty raskasta, mutta melkein voisin sanoa että tää on vielä raskaampaa.
Mua kyllä hämmensi aamulla kun äiti huomasi että olin syönyt ne loput muffinssit... Ja se kysyi että oksensinko ne. No, mä vastasin totuudenmukaisesti että oksensin, ja se sanoi että "älä jumalauta syö mitään sellaista mitä et tarvitse, ei sun kroppa tarvitse muffinsseja!"... Tarkoittaako se että menee niin paljon rahaa hukkaan tosta kahden euron muffinssipaketista? Ja muffinsseja syödään muutenkin siksi että ne on hyviä, ei siksi että kroppa niitä tarvitsisi. Sairas pikku mieleni käänsi tuon luonnollisestikin läskihaukuiksi ja ehdottoman hyvä potku persuksille se olikin... :D Kiitos äiti, huomenna en syö mitään. <3
0 kommenttia:
Lähetä kommentti